Kun animea sovitetaan näyteltyihin tuotoksiin, tulokset ovat usein kirjavaa sekoitusta – vaihdellen pettymyksestä suoranaiseen katastrofiin. Tässä on viisi esimerkkiä animesovituksista, jotka oltaisiin mielellään nähty paremmassa valossa. Sen sijaan että ovat saaneet kyseenalaistamaan näitä projektien takana olleita päätöksiä.
Cowboy Bebop (2021):
”3, 2, 1, Let’s Jam…”
Alkumusiikkina alkuperäinen Seatbeltsin Tank!, paikoittainen tunnelma sekä oudon charmikas. Tämä olisi voinut olla paras sovitus koskaan. Ei edes hieman vanhempi päähenkilö hidastanut menoa, sillä Spike Spiegelin roolissa loisti amerikkalainen John Cho ja muut erinomaiset näyttelijävalinnat, jotka olivat sarjan paras osa. Korni kirjoitustyyli, tarpeettomat lisäjuonet ja pitkäveteisyyteen taipuvat jaksot kuitenkin varmistivat, ettei toista kautta saatu. Ehkä ensi kerralla, space cowboy.
Fullmetal Alchemist (2017):
Erittäin paljon CGI-grafiikkaa hyödyntävä FMA jakaa mielipiteitä. Ilman alkuperäismateriaalin tuntemusta katselija jää ilman oleellista taustatietoa, mikä saattaa tehdä juonen seuraamisesta haastavaa. Loppuhuipennus ei myöskään ole kaikkein vahvimmillaan. Tämä soveltuu ehkä paremmin porttina animen tutustumiseen. Fullmetal Alchemist sai kuitenkin kaksi jatkoelokuvaa: The Revenge of Scar ja The Final Alchemy, jotka molemmat kärsivät juonellisista ongelmista ja yrityksestä tiivistää lähdemateriaalia liikaa elokuvan kestoon nähden.
Death Note (2017):
Netflixin sovitus, joka synkistää mielen. Psykologinen jännite jäi kauas tavoitteesta. Amerikkalaistettu sekamelska ei toistanut alkuperäisen monimutkaisuutta, ja päähahmoksi saimme älykkään jumaluuskompleksin omaavan nuoren miehen sijaan blondin emopojan. Elokuva ei osannut käsitellä kieroutunutta aihetta, eikä ihme, sillä päähenkilöä ei osattu leimata pahikseksi. Tämä toimii esimerkkinä siitä, kuinka tärkeää on pysyä uskollisena lähdemateriaalin teemalle ilman turhaa harhailua.
Seuraavaksi Death Note päätyy Stranger Things -sarjan luojien Duffer-veljesten käsiin, sillä he ovat ottaneet tehtäväkseen kehittää aiheesta filmin sijaan TV-sarjan.
Dragonball Evolution (2009):
Surullisenkuuluisa elokuva on silmiinpistävä sen poikkeamisen vuoksi alkuperäisestä materiaalista. Hatarat näyttelijä suoritukset, nolot CGI-efektit ja mitä ihmeellisemmät juonenkäänteet. Elokuvan vastaanotto osoittaa, kuinka tärkeää on pysyä uskollisena perusasioille, jotka tekivät animesta hittin. Varsinkin jos sarjan luoja on valmis tarjoamaan auttavaa kättä, kun käsikirjoitus ontuu. Heti vuosi tämän pettymyksen jälkeen seurasi vielä yhdysvaltalaiseen animaation perustuva 2010 julkaistu The Last Airbender.
Devilman (2004):
Vuoden 1972 mangaklassikko on traaginen ja groteski mestariteos. Lähdemateriaali on ahdettu parin tunnin elokuvaan ja tulos on komediaa parhaimmillaan. Päänäyttelijät ovat monotonisia ja kömpelön näyttelemisen lisäksi ohjaajan tekemät päätökset sekä käsikirjoitus jäävät käsittämättömiksi. Tarinan tärkein käännekohta on käytännössä olematon ja on ymmärrettävää, kuinka Devilmania pidettiin Japanissa vuosikymmenen ajan huonoimpana elokuvana. Tämä ajatus ei ole väärä sillä koko filmi on puhdasta päänsärkyä – kyseessä on huonoin animesovitus, mitä on koskaan luotu.