Joulun aikana animefanille voi tuottaa vaivaa löytää jotain omaan makuun sopivaa. Valikoima on pieni, varsinkin jos ei halua katsoa Haaremisarja X’n joulujaksoa, jossa ikuinen eipäs-juupas-pariskunta toikkaroi kitschiä kaupallisuutta pursuavan kaupunkimaiseman läpi. Tämä toki on jokseenkin todenmukainen kuvaus japanilaisesta joulusta. Koska kristinusko on Japanissa vähemmistöuskonto, ei paikalliseen kulttuuriin kuulu mitään synnynnäistä uskonnollista yhteyttä joulua kohtaan. Karkeasti kuvailtuna: japanilaisille joulu on kiva tekosyy koristella paikkoja, antaa lahjoja ja syödä juhlaruokia, tarkemmin KFC-broileria ja koristeellisia täytekakkuja.
Uusivuosi tietenkin on tärkeä juhla, johon kuuluu pyhäkkövierailuja, uudenvuodenkortteja ja juhlava osechi ryori -ateria. Mutta uudestavuodesta voi olla vaikeaa rakentaa draamaa. Uuteenvuoteen liittyvät perinteet “kuuluu vain tehdä”, samalla tavoin kuin suomalaisessa joulupöydässä “kuuluu olla” kinkkua ja rosollia, piti niistä tai ei. Uusivuosi herättää joulua vähemmän tunteita.
Onneksi maailman animefaneilla on yksi teos, johon voi tukeutua joulun ja uudenvuoden välisenä aikana, edesmenneen mestari Satoshi Konin (1963-2010) Tokyo Godfathers. Konin lisäksi elokuvan toisena merkittävänä luojana toimi käsikirjoittaja Keiko Nobumoto (1964-2021), joka käsikirjoitti muun muassa Cowboy Bebop -sarjan (1998-1999).
Kun eräs tuttavani antoi minulle Tokyo Godfathersin lainaan joskus vuoden 2005 aikoihin, en tiennyt mitä odottaa. Suoraan sanottuna juonen kuvaus, “kolme koditonta ihmistä etsii hylätyn vauvan äitiä Tokiossa joulun ja uudenvuoden välillä”, ei sytyttänyt mielenkiintoa minussa. Mutta tuttavallani oli yleensä hyvä maku viihteen suhteen, joten olin valmis uhraamaan 92 minuuttia aikaani. Joskus kannattaa ottaa riskejä, sillä nykyään Tokyo Godfathers on yksi lempielokuvistani.
Leffassa tuntuu olevan vähän kaikkea, huumoria, tunnetta, toimintaa ja ripaus Konille tyypillistä todellisuuden ja fiktion sekoitusta. Tuo piirre on tosin tässä elokuvassa paljon pienemmässä osassa kuin ohjaajan useimmissa muissa teoksissa. Tokyo Godfathers on sen suhteen helpommin lähestyttävä tarina. Liika nojaaminen fantastisiin elementteihin olisi voinut tehdä juonesta ja sen monista yhteensattumista vähemmän todellisuuteen sidotun, mikä olisi etäännyttänyt yleisöä tunnetasolla. Yhteensattumat ovat sinällään epätodellisia, mutta niillä on suuri merkitys elokuvan hahmojen kehityksessä. Etsiessään Kiyoko-vauvan vanhempia alkoholisti Gin, transnainen Hana ja kotoa karannut Miyuki joutuvat kohtaamaan oman menneisyytensä näiden yhteensattumien kautta.
Elokuva on hieno kuvaus ihmisyydestä kaikessa rosoisuudessaan. Pidän siitä kaikissa Konin teoksissa, mutta erityisen koskettavaa se on Tokyo Godfatherissa. Kodittomuus on aihe, jota harvoin kuvataan animessa, mutta se on todellisuutta reilulle 3000 ihmiselle Japanin terveys- työ- ja sosiaaliministeriön vuonna 2021 julkaiseman selvityksen mukaan. Kodittomuuden kuvauksen lisäksi elokuva kertoo kolmikon muodostamasta epätyypillisestä perheestä. Joulu nähdään länsimaissa usein perhejuhlana, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta viettää sitä “oikean” perheensä kanssa. Ginin, Hanan ja Miyukin muodostama perhe kuvaa toisenlaista yhteisöllisyyttä, joka on yhtä merkityksellinen kuin tyypillinen ydinperhe.
Ihmiskuvauksen lisäksi Tokyo Godfathers kuvaa Tokiota ja sen monimuotoisuutta todenmukaisesti. Ahtaita kujia, mainoskylttejä, combini-kauppoja ja hienostohotelleja, todellinen Tokio on kaikkea tuota. Elokuva esittää kaupungin kaikessa sen urbaanissa kaaoksessaan ja arkisessa tylsyydessään. Tätä tukee myös elokuvan hillitty värimaailma. Hämyinen ja luminen maisema on myös suomalaisille tähän aikaan vuodesta tuttu näky.
Tokyo Godfathers pitää sisällään myös yhden usein ylenkatsotun piirteen, se nimittäin kestää useamman katselukerran. Vaikka elokuvan pääpiirteet voi sulattaa yhdellä kerralla, riittää siinä paljon yksityiskohtia, jotka avautuvat vasta uusien katsomiskertojen yhteydessä.
Välittipä joulusta tai ei, Tokyo Godfathers on näkemisen arvoinen teos tähän aikaan vuodesta. Ehkäpä siitä löytää itselleen joulumielenkin.